Timo Laaksolla, 55, on tuuhea parta ja paksusankaiset silmälasit. Oikea tutkijan prototyyppi. Mutta hän ei ole yliopiston professori, vaan yhden miehen etsintätoimisto.
Kuka minä olen? Missä isäni on? Minne siskoni katosi? Ovatko serkkuni elossa?
Näihin kysymyksiin Laakso on etsinyt vastauksia kohta 30 vuoden ajan. Toimisto on olohuoneen nurkassa Helsingin Vuosaaressa.
”Olen ollut etsimässä arviolta kolmeatuhatta kadonnutta”, Laakso sanoo.
Hänen kotonaan on käsiarkisto, parisataa mappia. Pääarkistot ovat kolmessa varastossa Pihlajamäessä ja Kaivopuistossa.
”Jos mapit pistäisi jonoon, niitä olisi varmaan 300 metriä”.
Laakson työmaa on suunnattoman laaja, entinen Neuvostoliitto. Sinne paenneita tai palautettuja, sieltä kadonneita tai karanneita. Hän on nähnyt salapoliisityössään ”inhimillisen elämän koko kirjon A:sta Ö:hön”.
Mika Waltarikaan ei olisi keksinyt tarinoita, joita on tullut vastaan.”

Veli soitti Suomesta!
Eletään 1990-lukua, aikaa ennen nettiä, somea, sähköpostia. Syrjäisessä kylässä Venäjällä, Murmanskin läänissä, vienankarjalainen Maria juoksee kylänraittia. Hän ryntää tupaan, saa puuskutukseltaan kerrottua uutisen.
Tyttären perhe räjähtää nauruun: ”Ihan varmasti veli soitti Suomesta!”
Maria ei luovuta: ”Soitti, soitti. Juttelimme pitkään.”
Veli asuu Helsingin lähistöllä, perheessä on poika ja tyttö, Maria selittää. Mutta tyttären naurusta ei ole tulla loppua, nyt se äiti horisee omiansa.
Maria jatkaa inttämistään: ”Veli tulee tänne ensi kesänä, sittenhän tavataan.”
Marian isä Foma oli jäänyt suomalaisten sotavangiksi 1942. Hän toimi sotavankitulkkina ja liittyi myöhemmin heimopataljoonaan. Sotien jälkeen hän järjesti uuden henkilöllisyyden ja päätti jäädä Suomeen. Rintamalta oli kantautunut tieto, että perhe oli kuollut evakkomatkalla saksalaisten pommituksessa.
Suomessa Foma perusti uuden perheen, sai kaksi lasta.
Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä virallisesti häntä ei ollut olemassa. Vuonna 1954 hän jäi sattumalta kiinni: passitus Neuvostoliittoon. Kärsittyään puolitoista vuotta 25 vuoden tuomiosta armahdusasetus pelasti hänet.
Sitten uusi onnenpotku: perhe Venäjällä ei ollutkaan kuollut sodassa.
Maria sai isän takaisin kotiin Vienan Karjalaan. Mutta Fomalla oli toinen perhe, Marialla kaksi velipuolta Suomessa. Foma ei uskaltanut kertoa nimiä tai paikkakuntia, jotta poikia ei tunnistettaisi.
”Tulee vielä päivä, jolloin tapaan poikani”, Foma oli sanonut tyttärelleen Marialle.
Isä ei ehtinyt nähdä suomalaisia poikiaan ennen kuolemaansa. Mutta Maria ehti.
Veli soitti ja tuli Suomesta.
Kertomus vienankarjalaisesta Fomasta on vain yksi esimerkki elämän uskomattomista sattumuksista, joita Laakso on ollut ratkaisemassa.
Joskus tapaukset päättyvät surullisesti.

Inkeriläisperhe oli tullut Suomeen sotavuonna 1943. Yksi pojista jäi, muu perhe palasi Neuvostoliittoon joulukuussa 1944. Perheen toinen poika saapui paluumuuttajana Suomeen 1990-luvulla.
Toisistaan tietämättä veljekset asuivat samalla paikkakunnalla, vain muutaman kilometrin päässä toisistaan.
Kun Laakso oli selvittänyt arvoituksen, tapaaminen oli jo mahdoton.
”Toinen veljeksistä oli ehtinyt kuolla.”
Sitten on yhteydenottoja, joissa toive on muuttunut totuudeksi.
Sukulaiset ovat olleet varmoja, että isoisä katosi talvisodassa ja jäi vangiksi Neuvostoliitossa. Pengottuaan asiakirjoja Laakso on joutunut ilmoittamaan ikävän uutisen: isoisä olikin loikannut 1930-luvulla itärajan taakse.
”Etsintätyössä lähdekritiikki on ensiarvoisen tärkeää”, Laakso sanoo.
Toisinaan kadonneiden etsintä on arkaluontoista. 1970-luvulla suomalaiset rakennusmiehet urakoivat hotelleja Neuvostoliitossa. He jättivät jälkeensä muutakin kuin kättensä työn: aviottomia lapsia.
Nyt lapset etsivät isiään Suomesta.
Joku jälkeläinen on kuullut paljonkin tietoja, joku toinen vain etunimen isästään. Miehet reagoivat eri tavoin Laakson puhelinsoittoon. Osa salaa menneisyyden nykyisen perheen takia, osa tukee salaa venäläisen lapsensa opintoja.
Mutta on myös onnellisia loppuja.
”Eräs mies sanoi, että oli odottanut minun puhelinsoittoani 30 vuotta.”
Isä sai ensi kerran yhteyden poikaansa.

Timo Laakson isoäiti oli Karjalan evakkoja, kolme kertaa Jääskestä, Kannakselta pakoon lähtenyt. Pikkupoika kuunteli herkeämättä mummon puheita, imi suvun värikkäitä vaiheita.
Kymmenvuotiaana hän laati ensimmäisen sukupuun, ilman kirkonkirjoja.
Sukututkijan salat avautuivat 16-vuotiaana. Hän reissasi Kuusankoskelta Kouvolaan, maakuntakirjastoon. Sinne sai tilattua Helsingistä mikrofilmeille tallennettuja kirkonkirjoja.
Ensimmäisen etsintäkeikan Laakso teki vuonna 1987. Hän oli huomannut Pelastusarmeijan Sotahuuto-lehdestä ilmoituksen, jossa venäläiset etsivät Suomeen kadonneita sukulaisiaan.
Itänaapuri oli yhä voimissaan.
”Se tuntui eksoottiselta ja jännittävältä, kun alkoi tulla kyselyitä Neuvostoliitosta.”

Laakson laajassa mappiarkistossa vilistää historia tsaarinajasta lähimenneisyyteen.
On liikuttu – ja kadottu – molemmin puolin itärajaa.
Autonomian aikana suomalaisia lähti Pietariin töihin. Naiset löysivät puolisoja Suomessa asuneista venäläisistä sotilaista ja muuttivat suurkaupunkiin. Vastaavasti venäläisiä tuli Suomeen kauppiaiksi ja virkamiehiksi ennen vallankumousta.
Vuodet 19181922 olivat verisiä ja vauhdikkaita.
Kansalaissodan punaisia lähti Venäjälle. Kun Suomessa tilanne rauhoittui, rajan takana riehui sisällissota: venäläisiä, ukrainalaisia, inkeriläisiä ja karjalaisia pakeni taisteluita. Myös Kronstadtin laivastotukikohdan epäonnistunut kapina sysäsi tuhansien pakolaisten aallon Suomeen.
1930-luku villitsi loikkarit.
Karjalasta ja Inkerinmaalta tultiin salaa Suomeen.  Täältä taas karkasi Neuvostoliittoon 15 000 ihmistä, yhä useampi työn kuin ideologian perässä.
”Aikuisista miesloikkareista valtaosa ammuttiin Neuvostoliitossa”, Laakso sanoo.
”Kymmeniä ja kymmeniä lapsia joutui lastenkoteihin.”
Hän on selvittänyt tositarinan Kotkasta. 15 miestä yritti loikata mutta, merivartijat ottivat heidät kiinni. Joukossa oli Timo Laakson mummon serkku.
”Mummoni serkku ei yrittänyt enää loikata uudestaan”, hän sanoo.
”Näyttää siltä, että muiden into ei laantunut. Perillä loikkareille kävi huonosti.”
Sotavuodet 1939–1944 synnyttivät isättömiä tyttöjä ja poikia. Suomalaisille sotilaille syntyi kymmeniä lapsia Itä-Karjalassa, neuvostovangeille taas Suomessa.
Yli 60 000 inkeriläisen vastaanotto ja palautus vuosina 1942–1944 jätti jälkeensä monta kadonnutta. Osa inkeriläisistä pakeni sodan jälkeen Ruotsiin, sieltä edelleen Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
”Kaukaisimmat olen löytänyt Argentiinasta.”
Inkeriläiset saivat luvan muuttaa takaisin Suomeen 1990-luvun alussa. Perheet rikkoontuivat, osa sukua jäi rajan taakse.
”Nyt sukulaiset, tuttavat ja entiset naapurit etsivät toisiaan.”

Timo Laakso on tunnetumpi Venäjällä kuin Suomessa.
Syy on itänaapurissa pyörivä televisio-ohjelma Zhdi Menja (Odota minua). Laakso on ollut 12 vuotta vapaaehtoinen avustaja, löytänyt sinä aikana ”ainakin 1 500 kadonnutta”. Ohjelma on yksi Venäjän katsotuimpia, formaatista on omat versionsa Ukrainassa, Kazakstanissa, Valko-Venäjällä ja Moldovassa.
Iso osa tapauksista kytkeytyy toiseen maailmansotaan. Neuvostoliitosta pakeni ja sieltä myös vietiin paljon väkeä pakkotyöhön Saksaan.
Laakso on ratkaissut kolme tuoretta tapausta Moskovan televisiolle.
Kolme miestä oli lähetetty Ukrainasta Saksaan. Sodan jälkeen he eivät halunneet palata Neuvostoliittoon, vaan jatkoivat valtameren yli.
”Heidän jälkeläisensä löytyivät Kanadasta ja Yhdysvalloista.”
Kadonneiden etsijän on oltava kärsivällinen. On tapauksia, jotka ovat selvinneet 15 vuoden penkomisen jälkeen. Kadonneiden kohtaamisen välissä saattaa olla yksi ihmiselämä.
”Ennätykseni on se, että sukulaiset tapasivat 79 vuoden jälkeen”, Laakso sanoo.
”Inkeriläisnainen, paluumuuttaja, tapasi enonsa Suomessa vuonna 1996. Eno muisti vielä heidän edellisen tapaamisensa vuonna 1917.”

Timo Laakso taitaa venäjän. Kielitaito on välttämätön mutta ei riittävä ehto kadonneiden etsinnässä.
Paljon riippuu, miten pääsee kiinni lähteisiin.
Etsityn venäläisen löytää ”kymmenen kertaa pienemmällä työllä” Suomesta kuin suomalaisen Venäjältä.
”Tämä on pieni maa, arkistot selkeät ja kunnossa”, Laakso sanoo.
Venäjällä etsintää vaikeuttaa jo se, että usein kadonneen nimi on muuttunut tai ainakin sen kirjoitusasu. Sitten on iso problema: byrokratia.
Viime kesänä Laakso lähestyi Venäjän puolustusministeriön arkistoa. Hiljattain saapui vastaus: kääntykää toisen osaston puoleen. Luultavasti myös siellä torjutaan asiakirjapyyntö.
”Puolustusministeriön arkistoon ei pääse ilman propuskaa, joka on haettava eräältä everstiltä Moskovasta”, Laakso sanoo.
”Sitten on palattava odottamaan everstin päätöstä Suomeen.”
Ruplia palaa, jotta arkiston ovet aukeavat. Aluksi Laakso lähettää tiedustelun. Jos tieto löytyy, arkisto lähettää laskun Suomeen. Lasku on maksettava pankissa, skannattava sitten kuitti Venäjälle. Sen jälkeen dokumentit lähetetään sähköpostitse Suomeen.
Laakso ei uskalla edes laskea, kuinka paljon harrastukseen on kulunut rahaa vuosien mittaan.
”Olen tyhjentänyt pankkitilini muutaman kerran ja myynyt suvun metsää.”
Laakso möi puoleksi omistamansa perintätoimiston vuonna 2010. Nyt hän pyörittää kadonneiden etsintään erikoistunutta Finnpoisk-yritystä.
Etsintä on ”enemmän elämäntapa kuin bisnes”.
”En tee tätä edes itseni takia, vaan niiden onnettomien, joita historian vaiheet ovat riepotelleet.”
Maksukykyisiä asiakkaita on vähän. Etenkin nyt kun ruplan kurssi on matala ja idän talous kuralla. Joskus Laakso on lähettänyt jopa venäläisiä postimerkkejä asiakkailleen, jotta nämä voivat vastata hänen kyselyynsä.
”Jos mummo ukrainalaisessa pommisuojassa etsii toisen maailmansodan aikana kadonnutta siskoaan, paha on mennä pyytämään rahaa”.
Kaukaa Siperiasta saapui eräänä päivänä paketti.
”Mummo lähetti kiitokseksi itse kutomansa, omasta lampaanvillasta tehdyt villasukat.”

Perjantaina 13. maaliskuuta oli kulunut 75 vuotta talvisodan päättymisestä. Keväällä 1940 Suomeen palautettiin yli 2 000 Neuvostoliittoon vangiksi jäänyttä siviiliä.
Suojärven tapaus Laatokan Karjassa on perattu tarkkaan. Palautetut, leireillä kuolleet ja Neuvostoliittoon jääneet on tutkittu tarkkaan.
”Mutta Karjalankannaksella kadonneista tai vangeiksi joutuneista ei ole yksityiskohtaisia luetteloita”, Laakso sanoo.
Suomen Kuvalehti paljasti selvityksessään, että Kivennavan kirkonkylän mielisairaat jäivät evakuoimatta sodan jaloista. Ainakin kymmenen potilasta ei päässyt koskaan Suomeen.
Menehtyivätkö he tykkitulen alle vai joutuivatko puna-armeijan vangeiksi, on yhä arvoitus.
Jos jäivät henkiin, minne heidät kuljetettiin? Avautuvatko Venäjän salaisen poliisin arkistot? Miten ja minne potilaiden tiedot on mahdollisesti arkistoitu?
”Mielisairaat olivat pois neuvostoyhteiskunnan ja sotilasviranomaisten silmistä. Kenenkään mieleen ei välttämättä tullut ilmoittaa heistä”, Laakso sanoo.
”He ovat saattaneet upota mielisairaaloiden saaristoon.”
Laakso pitää paljastunutta tapausta ”isona, poikkeuksellisena juttuna”. Jos potilaat selvisivät talvisodasta, kadonneiden etsijä on varma: heistä on jäänyt jälki arkistoihin.
”Neuvostoliitossa ketään ei ammuttu ilman, että siitä olisi tehty paperi.”